MUUAN ÄITI
Kirj.
Maila Talvio
Porvoossa,Werner Söderström,1904.
I
Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani! oliAllan kerran huudahtanut palatessaan kuoron konserttimatkalta. Hänoli tölmännyt sisään suin päin, matkalaukku oli lentänyt ensimmäiseennurkkaan, lakki jollekin pöydälle ja käsivarret olivat kietoutuneethovineuvoksettaren ympärille. Allan oli säteillyt nuoruutta jaelämänhalua ja hänen syleillessään oli äidin silmiin tullut kyyneliä,ilon ja onnen ja ylpeyden kyyneliä.
— Kuinka minä rakastan tätä kaunista kotiani ja — kaunista mammaani!oli Allan huudahtanut uudelleen ja pitkäksi hetkeksi jäänyt katselemaanympärilleen.
Se oli totta, mitä Allan oli sanonut: koti oli kaunis, ja äiti,vaikkakin jo vanha ihminen, oli yhä miellyttävä, milteipä kaunis nainen.
Mikäpä hänen, hovineuvoksetar Sophie Palmbladin, sitten oli säilyessämiellyttävänä ja kauniina? Ne, jotka ihmistä runtelevat ja kuluttavatenemmän kuin ajan hammas, ovat usein murheet. Miltei kaikkia Sophierouvan ikäisiä ne olivatkin kolhineet kovin kourin. Mutta häneenne olivat koskeneet vain hipaisemalla. Huoletonta hänen elämänsäoikeastaan oli ollut, ei koskaan harmaita leipähuolia, aina taattutoimeentulo, hovineuvoksen eläessä hienoin seurustelupiiri, mikäHelsingissä oli saatavana, ja hovineuvoksen kuoltua iloa lapsista,jotka jo pian pääsivät täysi-ikäisiksi. Tyttäret Märta ja Alfhildjoutuivat hyviin naimisiin ja poikaa, Allania, odotti suuritulevaisuus. Hän oli aina ollut ihmelapsi, Allan. Oi Allan, Allan,tyttöjen ihastus, tätien ilo, äidin silmäterä, suomenmielisten ylpeys,johon aina viitattiin, kun joku ivasi koko puoluetta kömpelyydestä jatapojen puutteesta!
Hovineuvoksettaren päivät kuluivat tyynesti ja iloisesti. Hänenelämänsä oli tasaista, miltei aurinkoista, kuten joskus sattuu iloisiasyksyjä, jolloin taivas hymyilee korealle metsälle ja järvet lepäävättyyninä. Hän järjesteli kodissa, asetti kukkasia maljakkoihin,pyyhkieli tomuja ja teki pienen muutoksen siellä täällä, vaihteenvuoksi. Koti oli vanhanaikainen, aistikas. Hän järjesteli hellinkäsin, sillä joka esineessä oli muistoja. Hän rakasti kotiaan. Muttaennen kaikkea hoiti hän sitä Allanin tähden, ainoan poikansa, pienenAllanin tähden. Hän tuli vieläkin kutsuneeksi häntä "pikku Aliksi",tämä kun oli nuorin lapsista. Alin piti viihtyä kodissa. Alin kamariinäiti tuhlasi erityistä huolenpitoa. Sieltä ei koskaan, ei pimeimpänäsyyssydämenäkään saanut puuttua kukkasia.
Tyttäret, Märta ja Alfhild, kävivät miltei joka päivä äitiä katsomassa.Tavallisesti oli joku lapsista mukana. Kuinka herttaisia olivatkaan nuolapset! Koko talon ne kyllä panivat nurin, kun tulivat oikein joukolla,mutta eihän niitä hennonnut kieltää temmeltämästä, kun ne olivat niinterveitä ja iloisia… Kun ei hovineuvoksettarella ollut vieraitatai kun ei hän itse ollut vieraissa ja kun ei kotoa enää saattanutlöytää mitään järjestämistä, istuutui hän ruokasalin ikkunan ääreen,josta oli näköala Bulevardille, ja ryhtyi kutomaan jotakin pientä,pehmeää vaatekappaletta lapsenlapsille. Sellaista työtä hänellä riittiloppumattomiin.
Keittiössä hallitsi vanha Miina, joka oli palvelluthovineuvoksettarella parikymmentä vuotta. Hän oli uskollinen kuinkoira, tuo vanha Miina, tosin vähän äreänlainen, mutta kuitenkinmallikelpoinen palvelijatar. Ei hovineuvoksettaren koskaan olluttarvinnut kantaa sitäkään ristiä, jota emännät kantavat kelvottomienpalvelijoiden takia. Miina oli jo alusta asti ollut perheen jäsen.
Mutta ei pidä kenenkään säästyä suruilta. Musta murhe