TOISTEN IHMISTEN LAPSET
Kirj.
John Habberton
Jatkoa "Helenan pienokaisiin"
Suomentanut
Anna Koskenjaakko
Jyväskylässä,K. J. Gummerus Osakeyhtiö,1918.
TOISTEN IHMISTEN LAPSET.
Totuudenmukainen kertomus siitä kuinka eräs rouvashenkilö, jokatäsmälleen tiesi kuinka toisten ihmisten lapsia oli kasvatettava,hoiti Helenan pienokaisia, ynnä luotettavalta taholta kuultu esityssaavutetusta menestyksestä.
I LUKU.
Erään tunnetun, paljon moititun kirjan kirjottaja istui eräänä päivänävaimoineen aamiaispöydässä, ja keskustelu kääntyi, kuten monta kertaaennenkin, kahteen poikaviikariin, jotka olivat tuottaneet niin paljonhuvia joutavanpäiväisten kertomusten ihailijoille ja koko joukonmieliharmia enollensa. Kiitos tuon naisellisen jalomielisyyden, jokavaipan tavoin peittää onnellisessa avioliitossa olevien miestenviat, rouva Burtonkin oli niin ylpeä miehestään, että ihaili yksinpähänen kelvotonta kirjaansakin. Hän oli tehnyt loistavia yrityksiäpuolustaa sitä sellaisissakin kohdissa, joita ei mikään voinutpelastaa. Mutta hänen miehensä tietämättömyys lastenhoitoa koskevissaasioissa oli usein pannut hänen arvostelukykynsä kovalle koetukselle.Edellämainittuna aamuna arvosteluhalu oli erikoisen kiihkeä jokosenvuoksi, että sillä viime viikon kuluessa oli ollut harvinaisen vähäntilaisuutta toimintaan, tai siksi, että muroliha nimestään huolimattaoli sitkeää. Kirjottajalle ei jäänyt ollenkaan aikaa johdonmukaistentaistelusuunnitelmien laatimiseen, sillä hänen täytyi kiinnittääkoko huomionsa itsepuolustukseen. Kuten viisas kenraali, joka tietäävastustajansa ylivoimaiseksi, hän yritti sivustahyökkäyksiä, muttakaikkien näiden tehottomuus kävi heti selväksi ja ne otettiin vastaanansionsa mukaisella halveksumisella.
"Pannessani merkille, Harry", sanoi rouva Burton, "kuinka vähäntodellista henkilökohtaista huomiota sinä kiinnitit Willyyn ja Toddyynvaikka kuvitteletkin rakastavasi heitä kuten veriheimolaisia ainakin,tekee mieli uskoa, että muutamat ihmiset tosiaankin odottavat lastenkehittyvän kuten metsän puut ihan ilman huolenpitoa tai kasvattamista."
"Minä käytin suurimman osan ajasta", sanoi herra Burton hyökätenpaistinsa kimppuun suuremmalla tarmolla kuin mitä olisi aamiaispöydässäodottanut herrasmieheltä, jonka virka oli varsin vähän rasittava —"minä käytin suurimman osan ajastani pelastaakseni heidän vanhempainsaomaisuutta ja heidät itsensä perikadosta. Milloin olisi minulla olluttilaisuutta tehdä enemmän?"
Rouva Burtonin tyynille kasvoille levisi hänen vastatessaan tietoisenylemmyyden tunteen synnyttämä hymy, jonka avomielisyys ei tehnytsitä vähemmin kiduttavaksi: "Eiköhän sentään! Sinä tuhlasit aikaasikoettaessasi korjata nuoren mielen kompastuksia, sen sijaan että sinunolisi pitänyt ohjata pienokaisia niin, että väärään suuntautunut tarmoolisi käynyt mahdottomaksi. Parempi karttaa kuin korjata."
Herra Burton oli aina vihannut sananlaskuja, ja kun hän ei tiennytmistä rouva Burtonin äsken käyttämä sanantapa oli peräisin, niin hänmielessään teki viisaan Salomon syntipukiksi ja ajatteli asioita, joitaei oikeauskoisiin korviin milloinkaan saa edes kuiskata. Rouva Burtonjatkoi:
"Sinun olisi pitänyt terottaa heidän mieliinsä rauhan, järjestyksen,siisteyden ja itsekurin välttämättömyyttä. Etkö usko, että jos olisittehnyt siten, niin heidän puhtaat pikku sydämensä olisivat olleetkaikelle tälle vastaanottavaisia ja olis