Produced by Tapio Riikonen
Kertomus heikosta miehestä
Kirj.
Otavan, Helsinki, 1919.
Tällä hetkellä ei Gunnar Sten tuntenut seisovansa isänsä huoneessa eikähänen edessään. Hänestä tuntui, että hän oli jossakin vieraassapaikassa ja että tuo mies, joka mitteli huoneen lattiaa, oli tosinjollakin tavalla hänelle välttämätön, mutt'ei hänen isänsä.
Minkäänlaista syyllisyyttä hän ei tuntenut, enintään että oli tehnyttyhmästi, että ei ollut tehnyt niinkuin olisi pitänyt, että oli ollutajattelematon, liian hätäinen. Olihan tällaista, mikäli hän olikuullut, monasti ennenkin tapahtunut, eikä siitä noin hirvittäväämeteliä oltu nostettu. Hän odotti vain, että saisi lopullisennuhdesaarnan, jotta saisi sitten lähteä tiehensä.
Ulkona oli jo lumi ollut pari tai kolme päivää, ajurit kiitivät ohitse,tiuvut helisivät. Siinä kaikessa oli raikasta ja kutsuvaa. Iloisiaääniä ja naurua kuului sisälle asti.
— Isä, onko tämä nyt niin kauheaa…?
Kauppaneuvos Sten loi synkän katseen poikaansa, hänen poskilihaksensajännittyivät, ja huomasi selvästi, että hän puri hammasta. Muttasanaakaan hän ei vastannut, jatkoi vain kävelemistään kädet seläntakana.
— Hirveää, hirveää…
Hän sanoi sen enemmän itselleen kuin pojalleen, puhuminen näyttituottavan hänelle yliluonnollisia ponnistuksia.
Silloin Gunnar Sten tunsi, kuinka poskensa valahtivat verettömiksi jakuinka lattia hänen allaan tuntui horjahtavan. Silloin hän tunsi,että oli tehnyt jotakin viimeiseen asti huonoa ja inhoittavaa.Vaistomaisesti hän tarttui lähimpänä olevan tuolin selkänojaan.
— Hirveää, hirveää…
Sulku oli murrettu, luonnonvoima pääsi valloilleen.
Kauppaneuvos pysähtyi hänen eteensä ja näytti tahtovan niellä hänetkatseellaan.
— Etkö sinä edes häpeä? Etkö sinä todellakaan tajua, että sinun ensiyösijasi tulee olemaan poliisikonttori ja että sinun lähimmäntulevaisuutesi sulkevat sisäänsä vankilan muurit? Etkö sinä häpeäseisoa edessäni valmiiksi tuomittuna rikollisena, etkö sinä häpeäajatellessasi haudassa makaavaa äitiäsi, etkö sinä häpeä veljeäsiKaarlea, etkö häpeä omaa olemassaoloasi?
— Isä, minä kadun, pääsi Gunnar Stenin huulilta hiljaisesti kuinrukous.
Hän ei enää ajatellut, hänen päänsä oli turtana, ja sanat pääsiväthänen huuliltaan kuin pakosta. Hän tiesi, ettei hänen isänsä vihatuntenut ääriä eikä rajoja, vaistomaisesti ja kokemuksesta hän tajusi,että hänen ensi tehtävänsä oli saattaa isä suunnilleen, sittenkeskustella ja pyytää anteeksi.
Tämäkö tästä nyt tulikin! Hän oli kuvitellut kaiken käyvän kuinoperetin. Veli Kaarle oli tiennyt koko jutun, pudistanut päätään:"Jeekeli, jos ukko saa tietää…" Ensin vihaa, sitten hiljaistamurisemista ja kuukauden kuluttua isä jo nauraa koko jutulle, — näinhän oli luullut käyvän.
Gunnar Sten koetti rauhoittaa itseään.
— Odotetaan, ehkäpä tässä tuuli vielä kääntyykin…
Kauppaneuvos Sten oli taas vaiti; oli kuin hän ei olisi kuullutpoikansa sanoja. Hän mitteli taas huoneen lattiaa nurkasta nurkkaan, jahänen kasvoillaan kuvastui katkeruus ja viha.
Tuollaisena Gunnar Sten ei ollut koskaan ennen nähnyt isäänsä. Hän oliraivonnut kuin meri, mutta sitten oli kaikki tyyntynyt ja laantunut,asia oli unohdettu.
— Väärent