Produced by Esa Toivonen and Tapio Riikonen
Kirj.
Minna Canth
1892
Hän oli minun ihanteeni koulussa. Tunnilla saatoin välistä unohtua häntäkatselemaan niin, etten tiennyt mistä puhekaan oli, kun äkkiarvaamattasain kysymyksen. Sävähdin punaiseksi silloin, en osannut vastata, sainopettajalta moittivan katseen ja muistin sitten jonkun aikaa kiinnittäähuomioni häneen.
Agnesin silmiä minä varsinkin ihailin. Ne olivat suuret, ovaalinmuotoiset ja ruskeat. Pitkät, mustat ripset niitä varjostivat. Katse olisyvä, hiukan haaveileva; siinä somasti kuvastui hienojen tunteidenpienimmätkin väreet ja vaihtelut.
Hänen silmissään oli aina sielua ja eloisuutta. Ei niitä koskaantavannut uupuneina tai lamassa, niinkuin minun ja muiden tyttöjen useinolivat. Senpä vuoksi ei häntä väsynytkään katselemasta ja ihailemasta.
Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametinhienoilla poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivatmustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoinnuo risteilevät palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvänvaikutuksen.
Mitä olisi kuitenkin kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa kokohänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok'ainoaliike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt.Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei sinne päinkään.
Mutta en minä häntä ainoastaan näiden ulkonaisten ominaisuuksien tähdenihaillut. Pian kaiketi niihin olisi kyllästynytkin, jos hän sisällisestiolisi ollut ontto ja tyhjä, niinkuin kaunottarien useimmiten sanotaanolevan. Mutta Agnes oli siinäkin meitä kaikkia etevämpi. Hänenajatuskykynsä oli selvä ja nerokas, hänen luonteensa viattoman puhdas,hänen halunsa kehitykseen ja hyvään ylipään palava. Minusta oli mahdotonajatellakaan, että hän saattaisi erehtyä tai tehdä jotain moitittavaa.Jos milloin olin kahden vaiheella enkä oikein ymmärtänyt, mikä olioikein, mikä väärin, kysyin aina itseltäni: kuinka menettelisi Agnestässä tapauksessa? Ja sitten tein niinkuin tiesin, että hän tekisi.
Enemmän minuun vaikutti Agnesin äänetön moite, kuin mikään opettajanmääräämä rangaistus. Muistanpa vielä eräänkin tapauksen.
Olimme tulleet aamulla liian aikaiseen kouluun. Kello oli vasta puoliyhdeksän, ja yhdeksältä tunti alkoi.
—Liisi, lähtään kävelemään, ehdotti Fanny, jonka halu tavallisesti olikaikkeen säädyttömyyteen ja vallattomuuteen.
Minä olin heti valmis ja Annan saimme houkutelluksi mukaan.
Kävelimme jotenkin pitkälle, kappaleen matkaa tulliportista ulos.Nauroimme, pakisimme ja taas nauroimme. Ei ollut juuri mitään naurunaihetta, mutta sisällisen ilon ja elämänhalun täytyi jollakin tavallapuhjeta ilmoille. Ja tietysti unohdimme sekä ajan kulun että koulun.
Tuli puukuorma vastaan.
—Hyvä isäntä, ottakaa meitä hevoseen, me olemme niin väsyneitä, rukoili
Fanny oikein surkealla äänellä.
—Niin, ottakaa meidät tuonne kuorman päälle, emme me paljoa paina.
Hän seisahutti ja katseli meitä hymyillen.
—Ettäkö te sitten pysyisitte siellä?
—Kyllä me pysymme.
—No, nouskaahan koetteeksi.
Ylös kapusimme yks' kaks', ja tyytyväisinä kökötimme korkeudessamme,halkojen päällä.
Taivas, kuinka se oli hauskaa!
—Ajammeko näin kaupungin läpi?
...