Produced by Jukka Aakula
KAKSINTAISTELU
Kirj.
Anton Tshehov
Venäjänkielestä ["Duelj"] suomentanut Emil Mannstén
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1921.
I.
Oli kello kahdeksan aamulla — se aika, jolloin upseerit, virkamiehet jamatkustavaiset tavallisesti kuuman, tukahduttavan yön jälkeen uivatmeressä ja sitten tulivat paviljonkiin juomaan kahvia tai teetä. IvanAndreitsh Lajevski, laihahko, vaaleaverinen, kahdeksankolmatta ikäinennuorimies, rahaministeriön virkamieslakini päässä ja tohvelit jalassa,tapasi uimaan mennessä rannalla kosolta tuttavia ja niiden joukossaystävänsä, sotilaslääkäri Samoilenkon.
Samoilenkolla oli iso pää, tukka hyvin lyhyeksi leikattu, kaulaa tuskinollenkaan, punakat kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja harmaaposkiparta; kun tähän vielä yhtyi turpea vartalo ja käheä soturin basso,niin eipä ihmettä, että hän vieraaseen, joka ensi kerran saapuipaikkakunnalle, teki vastenmielisen vaikutuksen. Mutta kun ehti kuluapari kolme päivää ensimmäisestä tutustumisesta, niin alkoivat hänenkasvonsa näyttää erittäin herttaisilta, lempeiltä, jopa kauniiltakin.Kankeista liikkeistään ja karkeahkosta äänestään huolimatta hän oliihmisenä sävyisä, tavattoman helläluontoinen, jalomielinen ja kohtelias.Kaikkia kaupunkilaisia hän sinutteli, kaikille hän antoi rahojalainaksi, oli heidän lääkärinsä, toimitteli heitä naimisiin, sovitteliheidän pikku riitojaan, pani toimeen ulkoilmakekkereitä, joissa paistoihiilillä lampaanlihamöykkyjä ja keitti piikkieväkaloista mainiotakalalientä; aina hän puuhasi ja pyysi jonkun puolesta, ja aina hänelläoli jotakin iloitsemisen syytä. Yleisen mielipiteen mukaan hän olimoitteeton mies, jolla tiedettiin olevan vain kaksi heikkoutta:ensiksikin hän häpesi omaa hyväsydämisyyttään ja koetti peittää sitätuimalla katsannolla ja tahallisella töykeydellä, ja toiseksi häntahtoi, että välskärien ja sotamiesten tuli puhutella häntä"ylhäisyydeksi", vaikka hänellä oli ainoastaan valtioneuvoksen arvo.
— Vastaa minulle, Aleksander Daviditsh, yhteen kysymykseen, — virkkoiLajevski, sittenkun he molemmat, hän ja Samoilenko, olivat astuneetolkapäitään myöten veteen. — Otaksutaan, että olet rakastunut naiseenja asettunut hänen kanssaan elämään yhdessä; parin vuoden kuluttuasitten, kuten voi sattua, et enää häntä rakasta, vaan alat tuntea, ettähän on sinulle vieras. Miten sinä sellaisessa tapauksessa menettelisit?
— Perin yksinkertaisesti. Sanoisin: lähde, muoriseni, milleilmansuunnalle halajat — ilman pitempiä puheita.
— Helposti sanottu! Mutta jollei hänellä ole mihin mennä? Jos hän onyksinkertainen nainen, vailla sukulaisia, vailla rahaa, jos ei osaatehdä työtä…
— Siinä tapauksessa … anna hänelle viisisataa ruplaa käteen tahimaksa viisikolmatta ruplaa kuukaudessa — ja tyytyköön siihen. Onhan seselvää!
— Otaksutaan, että sinulla on nuo viisisataa tahi kuukausittainviisikolmatta, mutta nainen, josta puhun, on älykäs, hieno, ylpeäluonnostaan. Tokko ottaisit tarjotaksesi hänelle rahoja? Ja missämuodossa?
Samoilenko aikoi jotakin vastata, matta samassa suuri aalto hulvahtiheidän molempien ylitse, loiskahti rantaan ja vyöryi pauhaten takaisinpienten kivien yli. Ystävykset nousivat rannalle ja alkoivat pukeutua.
— Tietysti, onhan hankalaa elää naisen kanssa, jota ei rakasta, —lausui Samoilenko, karistaen hiekkaa saappaastaan. — Mutta pohtikaammeasiaa ihmisyyden kannalta, Vanja. Jos asia koskisi minua, niin enollenkaan näyttäisi, että olen lakannut rakastamasta, v