Produced by Tapio Riikonen
YKSILLÄ JUURILLA
Kirj.
Beatrice Harraden
Suomensi Samuli S. ["The Clockmaker and his Wife"]
Otava, Helsinki, 1902.
Oli myöhäinen ilta. Rankasti oli tullut vettä koko pitkoisen päivän, jayhä vieläkin sade pieksi kellosepän kyökin akkunaruutuja. Kellosepänvaimo laski neuloimiksensa käsistään, pani muutamia pilkkeitä takkaan,otti käsipalkeet tavalliselta paikalta, uunin oikealta puolelta, jaliehtoi niillä sammuvaiset hiilet henkiin jälleen. Hän vilkaisimieheensä, joka istui työpöytänsä ääressä, uutterasti korjaillentaskukelloa.
— Tuomas, — sanoi hän, — ethän sinä miten näe tehdä työtä noinhuonossa valossa. Minä panen sinulle kuntoon toisen lampun.
— Jopa tämä on valmiskin, — vastasi mies äreästi, nostamattasilmiäänkään työstänsä.
Tuomas jatkoi korjaamistaan; vaimo neuloi edelleen. Huoneessa vallitsihiljaisuus; ei kuulunut muuta kuin emännän puikkojen kilkauksia javalkean ääressä istuvan mustan kissan kehräilyä. Vihdoin putosikellosepältä joku työkalu. Musta kissa hyökkäsi sen kimppuun ja alkoikiidätellä sitä pitkin permantoa.
— Hitto vieköön tuon kasin! — murahti kelloseppä.
— Älköönhän toki vielä! — virkkoi pieni, vanha rouva. Tyynesti nostihän työkalun takaisin pöydälle ja alkoi silitellä loukattua elukkaa,joka notkean hyppäyksensä perästä oli palannut entiseen toimeensa:katselemaan valkeata.
Pieni, vanha rouva kumartui tuoliltansa ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän olivanhan-aikuisia rouvia; kasvonpiirteet olivat terävät, ja kankeitaharmaita kiharoita riippui laihoille poskille. Silmät olivat kirkkaat,läpitunkevat; otsa tiesi älyä; kasvoilla asui melkein levottomuuttaherättävä kiihkeä ilme.
Kelloseppä nousi viimein pöytänsä äärestä ja tuli istumaan leikatullaselkämyksellä varustettuun tammisohvaan, jolla oli kaksikintarkoitusta: suojata ovesta tulevalta vedolta ja olla mukavana, jospavanhan-aikuisenakin, istumasijana.
Hän otti silmälasinsa nenältään ja piteli niitä käsissänsä.
— No niin, Volumnia. — virkkoi hän, — huomenna meistä sitten tuleeero. Ei tuo lähtö niinkään hauska ole, jos ilma tällaisena pysyy.Kuuletkos, kuinka ulkona sataa?
— Sadetta sinä kaiketi saat matkallasi, pelkään mä, — sanoi vaimo.
— Muistanet kukaties, että huomenna on meidän häittemme vuosipäivä.
Silloin satoi kuin saavista kaataen, niinkuin nytkin. Se ei ollut
oikein hauska enne häiksi.
— Eipä suinkaan, — vastasi vanha mies, katkerasti myhähtäen. —
Ystävät ne kyllä koettivat minua estellä ottamasta sinua.
— Aivan niin, — sanoi vanha rouva kuivakiskoisesti; — ystävät neminuakin koettivat estellä ottamasta sinua.
— Olisit totellut heitä, Volumnia, — huokasi mies, heittäytyen tuolinselkämystä vastaan.
Volumnia Webster kohautti olkapäitään ja virkkoi:
— Emme totelleet kumpainenkaan hyväin ystäväin neuvoja, ja siksipä onmeiltä mennytkin hukkaan viisineljättä ajastaikaa elämästämme. Ikäväkyllä. Elämä on lyhyttä, eikä meillä ole oikeutta kuluttaa sitäturhaan. Mutta inhimillisen laskun mukaan on meillä kummallakin vieläparikymmentä vuotta jäljellä, ja se aika tulee meidän käyttää niinhyvin kuin suinkin osaamme. Kaksikymmentä vuotta, — jo siinä ajassaennättää yhtäkin saada aikoin.
— Hassuinta kaikesta, — sanoi kelloseppä, silitellen mustaa kissaa,— hassuinta kaikesta, Volumnia, on se, ett'emme ole koskaan ennen tätäajatelleet.