Produced by Tapio Riikonen
Kuvauksia pohjan periltä
Kirj.
Otava, Helsinki, 1917.
Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.
Viimeinen rahtikuorma.
Kimmeltävää kultaa.
Kymmenen minuuttia.
Viimeinen puu.
Iankaikkisuuden kynnyksellä.
Hyvitys.
Uutistalokkaan tytär.
Erakko.
Harha-askelia.
Viimeinen rahtikuorma.
Kuudentena päivänä lähtönsä jälkeen Aleksi Ovaskainen huomasi, ettähänen hevosensa alkoi kompastella ja että sen käynti oli kuin lamassaolevan kaakkurin. Ensiksi Aleksi Ovaskainen luonnollisesti kiroili,niin että erämaa kajahteli, mutta sitten hän rupesi ajattelemaan javaikeni.
Ajatteleminen, järkevä punnitseminen, ei ylimalkaan ollut AleksiOvaskaisen vahvimpia puolia. Etupäässä hän antoi muiden ajatellaomastakin puolestaan ja oli iloinen, kun sai yhden päivän kerrallaanonnellisesti kulumaan loppuun.
Kolmisen päivää sitten oli Aleksi Ovaskainen yritellyt ensi kerranajatella. Se tapahtui majapirtissä.
"Minut saa viedä riivattu", oli hän huutanut ja lyönyt nyrkkinsäpöytään, jotta kahvikupit ja lautaset olivat tanssineet, "minut saaviedä riivattu, jos tämän jälkeen kuljetan enää ainuttakaan kuormaa,vaikka saisin kruunun kilolta ja kilometriltä."
Tupanen oli ollut täynnä hikeä, erilaisia höyryjä ja hevosenhajua —hevosten tallihan oli seinän toisella puolella — ja Aleksi Ovaskaisenvaltava ääni oli hukkunut muitten rahtimiesten meluun, niin etteikukaan ollut häntä vastustanut ja hän sai panna päätöksensä täytäntööntai olla panematta.
Mutta, tarkemmin ajatellen, mikäpä mestari hän, Aleksi Ovaskainen, olimuiden rinnalla. Olihan kymmeniä muitakin, joilla oli talo jakunnioitettava kuudennestoista manttaalinsa ja silti ikänsä elivätrahtimiehinä, sillä välin kuin kotona pellonojat kasvoivat umpeen jakotiniitty metsittyi. Mikä muille kelpasi, se sai kelvata hänellekin.
Aleksi Ovaskainen oli siis tilannut kolmannen kupin kuumaa, kermatontakahvia, joka nykyisin maksoi kymmenen penniä kuppi, ja ryhtynyttarkistamaan päätöstänsä. Kun kahvin asemesta olisi ollut edes naukkuviinaa, niin ajatukset olisivat vähän kirkastuneet, mutta sitäpä juuriei nyt ollutkaan.
"Täälläpäin on kansa kovin kehittymätöntä", oli Aleksi Ovaskainenviimein vierustoverilleen sanonut.
"No?" oli vierustoveri kysynyt hämmästyneenä Aleksin äkillisestäneronleimauksesta, joka sai hänet moittimaan oman kotipuolensa kansaa.
"Siellä etelän puolessa ne osaavat edes tehdä sitä kotitekoistakorpirojua, tai mitä tuo nyt lienee, mutta täällä ei ole vielä kehitysniin pitkälle ehtinyt", lausui Aleksi vakaumuksenaan.
"Niinpä kyllä", myönsi toinen, "mutta kuinka sinä nyt sitä tulitajatelleeksi?"
"Minä kun aion heittää hiiteen koko tämän rahtihomman."
"Senkö viinanpuutteen vuoksi?"
"Ei, mutta muutenkin."
"No mikäs sen viisaampaa on. Kun ei miellytä, niin heittää hiiteen kokosouvin."
Ja sitten oli toveri taas jäänyt katselemaan kortinlyöjiä jakellonvaihtajia, jättäen Aleksin oman arvostelukykynsä varaan.
Yhä sakeammaksi oli savu käynyt mustassa pirtissä, jota räiskyvätakkavalkea valaisi, yhä suuremmaksi melu, kunnes toinen toisensajälkeen kömpi lavereille käydäkseen levolle. Aleksikin