E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
KANSA JA SEN KUNINKAAT
Kertomuksia nuorten ja vanhojen luettavaksi
Kirj.
VERNER VON HEIDENSTAM
Suomentanut Vihtori Lehtonen
Ruots. alkuteos: Svenskarna och deras hövdingar
WSOY, Porvoo, 1909.
SISÄLLYS:
I. Lukemattomien kivikirveiden päällikkö.
II. Vanha Ane.
III. Adilsin kultasepät.
IV. Ingjald Ilkeämielinen.
V. Lodbrokin pojat.
VI. Ansgarius.
VII. Kilpineito.
VIII. Sigrid Äveriään kosijat.
IX. Arnljot Jälliläinen.
X. Kreikan kuninkaan talonvahti.
XI. Vanha Sverker.
XII. Vetehinen.
XIII. Jättiläisnainen.
XIV. Eerikki Pyhä ja vuoren lumokas.
XV. Kuka oli vieraamme.
XVI. Birger Jaarli.
XVII. Hovan tappelu.
XVIII. Torkkeli Nuutinpoika.
XIX. Nyköpingin pidot.
XX. Joulu-yö Finnstadissa.
XXI. Maunu Liehakko.
XXII. Visby.
XXIII. Kuningas Albrektin aikaan.
XXIV. Engelbrekt.
XXV. Kaarle Nuutinpoika ja rotankesyttäjä.
XXVI. Pikku Sisar.
XXVII. Brunke-vuoren tappelu.
XXVIII. Tarina paksusta päämunkista ja Ljungbyn juomasarvesta ja pillistä.
XXIX. Vanhat lait, jäykät mielet.
XXX. Nuori herra Sten.
XXXI. Tukholman verilöyly.
I.
LUKEMATTOMIEN KIVIKIRVEIDEN PÄÄLLIKKÖ.
KANSA NURKUU.
Lunta satoi satamistaan. Se kääri valkoiseen vaippaansa puut japensaat ja peitti kaikki polut. Kävi mahdottomaksi nähdä ja kulkeasakeassa tuprussa. Monia päiviä oli jo ollut aivan hiljaista jakuollutta metsässä.
Vain iltaisin kuului väliin etäistä valitusta ikäänkuin sadoistarinnoista. Ja eräänä ehtoona kaikuivat äänet hurjempina, synkempinäkuin koskaan ennen.
Huuto tuli muutamalta peratulta metsänaukeamalta syvällä salonsisässä. Se oli pyöreä, valtavain kallionlohkareiden ympäröimäpaikka, ja sitä sanottiin tavallisesti Ura-Kaipaan uhrikentäksi.Kivien väliin oli asettunut joukko orjia tulisoihdut käsissä.Tuulenpuuska tempasi hetkittäin mukaansa koko tuon sakeanlumihiutalepilven ja lennätti sen kohti mäntyjen latvoja. Silloinosui valo silmänräpäykseksi selvemmin Ura-Kaipaan majaan kentänkeskellä. Sitä koristivat joka puolelta ihmisen pääkallot jakivikirveet. Pääkallot, jotka riippuivat hiustukoistaan, heiluivatedestakaisin tuulessa ja kalisivat kivikirveitä vasten.
Ovi-aukossa istui mies tuolintapaisella. Orjat huiskuttivatsoihtujansa ja kirkuivat joka kerta, kun äkkäsivät hänen punaisenpäähineensä ja hänen kaulaansa koristavat karhunhammasketjut, jotkauseammin kiertein levisivät aina hänen olkapäilleen asti. Moisiakoruja ei ollut kenelläkään muulla. Mies oli Ura-Kaipa. Naama oliparraton, mutta tukka siirrotti joka taholle, samoin kuin monistaerilaisista nahoista neulotun turkinkin karvat.
Ura-Kaipa ja muutamat vanhimmista lopettivat parhaillaanuhriateriaansa. Taitavasti pienellä kurikalla iskien särkivät heedestään uhrikiveltä ydinputkia ja imivät sitten niiden sisällyksensuihinsa. Luut viskasivat he orjien kaluttaviksi. Lopulta alkoivat heheittää arpaa aseistaan ja koristuksistaan.
Sen heimon päällikön nimi oli aina Ura-Kaipa. Heimo oli ollutmahtavampi ennen, mutta ympäristössä asuva toinen kansa, jotaloistavaan aseidensa takia sanottiin kellankiiltäväin kansaksi,ahdisti Ura