E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Hiljainen jutelma
Kirj.
Otava, Helsinki, 1904.
Pane piirteitäsi,
Elon armaan käsi,
Mun eloni kirjaan
Kuvas ilmekkäät,
Mitkä hyväksi näät.
Ma kaikkehen taivun,
— Ma nousen, ma vaivun
Oi kirjaani piirrä
Sä säälimätä,
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!
Oli ilta, ihana kesäkuun ilta. Juutinrauman rasvatyynellä pinnallaKlampenborgin konserttisalin edessä kiiteli venheitä puoleen jatoiseen. Taampana näkyi höyrylaivan savua.
Yksin istuin alttanilla restaurantin yläpuolella, paremmin sanoen:luulin olevani yksin, kun äkkiä eräässä konserttisalin ikkunassahuomasin mustiin puetun nais-olennon. Hän istui kumarruksissaan,kädet sylissä ja kalpeat kasvot valaistua salia kohti.
Hän istui seljin tuohon ulkopuolella meluavaan ihmisjoukkoon,joka liikuskeli siellä edestakaisin. Heidän puheensa humua hännähtävästi ei kuullut ensinkään. Tuskin hän kuuli musikkiakaan, jokaparhaillaan soitteli Chopinin fantasiaa. Hän kietaisi silloin tällöinpitsireunaisen shaalinsa tiviimmäksi ympärilleen, hetkeksikäänkääntämättä päätänsä.
Jotain tuossa olennossa oli niin sanomattoman yksinäistä, että minäehdottomastikin kurottauduin eteenpäin, nähdäkseni hänen kasvonsa.Se onnistui vain puoleksi. Hänen silmänsä katsoivat värähtämättäyhteen ainoaan kohtaan, eikä hän sitä kumminkaan katsellut. Näyttisiltä kuin kaukana, hyvin kaukana olisi jotain, mikä hänen näköänsäsokaisee… Elämä oli kaiketi kohdellut häntä kovin kourin…kukaties se oli temmaissut hänet pois kesken tanssia, kaikesta, mikäoli ollut hänelle rakasta. Ja tuossa hän nyt istuu, yksinänsä…valaistun salin ikkunassa… ja tuolla sisässä soitetaan…
En tiedä, miksikä solakka kolmimasto tuolla ulapalla mun sielunisilmissä äkkiä muuttui tuonenpurreksi… Siitä se kaiketi tuli, ettämusta olento tuossa istui niin liikahtamatonna: tuntui kuin jok'ainoapoimu hänen mustissa vaatteissaan olisi hengähdellyt kuolemaa.
Ajatuksissaan hän istui, eteenpäin kumartuneena… Hän katsoi eikänähnyt kumminkaan: Hän katsoi ohi kaiken, läpi kaiken… hehkuvinsilmin hän siinä istui, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuunmaahan…
* * * * *
Sellaisena kuin hänen elämänsä tarinan sinä iltana kuulin keskenChopinin fantasian säveleitä, sellaisena sen olen koettanut tässäkertoa… Se on tuommoinen kauttaaltaan hiljaisten mietelmäin kirja,ei suurten…
Tekijä.
1.
Piirrä, piirrä
Joko kirkkaat tai synkät säät,
Minkä hyväksi näät.
Tanssien hän tuli, impi tuo, Vesterbron siltaa myöten, kevein, ripeinaskelin.
Ei vainenkaan. Käyden hän astui, mutta siltä se näytti kuin hänolisi tanssinut, sillä niin keveästi narahteli lumi hänen jalkainsaalla, ja niin vapaina riippuivat luistimet hänen käsivarrellaan,heläytellen toisiinsa iloisen valssin säveleitä; nähtävästi ne eivätvieläkään olleet unohtaneet viimeistä piiriluistelua tuolla lampieniljangoilla.
Nuo raikkaat, nuoret kasvot, nuo luistimet käsivarrella tuossa —siinä oli jotain, mikä sai vastaantulijat pysähtymään ja kääntymääntaaksensa. Näytti kuin hän olisi levittänyt iloa ympärillensä, missävaan kulki