E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
PYHÄN BIRGITAN VAELLUS
Kirj.
VERNER VON HEIDENSTAM
Suomentanut Y. H.
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1913.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
I
Pohjoisen Vetterin Rökne-saarten alapuolella on kallio, jonka nimi onSkärfvesten, Sirpale. Keskellä aaltojen kuohua on se sveealaisten jagööttalaisten valtakuntien rajamerkkinä.
Missään ei Vetteri aukene autiommin. En näe taloa, en kalastajamajaa,ja saattaa kulua tuntikausia, ennenkuin joku purje sukeltaikseesiin tyhjälle ulapalle. Itäinen ranta, joka yläpuolella Grennanpuutarhojen nousee äkkijyrkkänä melkoisen korkealle, leveneeOm-vuoren pohjoispuolella alangoksi, jota ei etäämpää katsellessaulapasta erotakaan. Kirkkaalla ilmalla saatan erottaa Vadstenanlinnan ja luostarikirkon, palmukirkon, joka pyhimyslippaan muotoisenakohoaa näköpiirin rajalla kuin sinimusta kari, joten sitä kansasanookin Sinikirkoksi. Välistä, kun tuuli on suotuisa ja hiljainen,olen kuulevinani kellojensoiton Vadstenasta, mutta aina niinheikosti, etten voi päättää, onko se vain mielikuvitukseni säveltä.Ainoat varmat äänet, jotka koskevat korvaan, ovat kalalokkienkirkuna ja veden väreilevä loiske. Vetterin kalat tulevat vanhoiksi,kirjottaa 1700-luvulla Hammarin pappi Daniel Tiselius, sillä vesi on"ylettömän hienoa ja muokkaantunutta", ja juuri sana "muokkaantunut"on oikea, sillä jokainen laine särkyy loputtomaan lukuun pieniäsoinnukkaita liplatuksia, kuin lyötäisiin lasihanuria pehmeilläkorkkivasaroilla. Sidotuinkin silmin, ja tietämättäni missä olen,voisin heti erottaa Vetterin aallonloiskeen kaikkien muiden järviensolinasta. Kuohut kohtaavat rannan epätasaisina ja nopeina japainuvat takaisin ilman korinaa ja huokausta, mutta soiden vaisunpienen sävelmän, kulahtelevan tai hiljaisen ja lienolauluisen. Kokoajan uudistuu siinä erityinen sävelasteikko alhaalta ylös ja sittentaas alas, mutta ennenkun se on kokonaan ehtinyt päättyä, sointuu joseuraava kiirehtivä kuohu. Mieleni käy kaihoisaksi, kun kuuntelentätä suruttomuuden leikkiä. Syvällä lähdekirkkaassa vedessä näenlietteisiä vierinkivimöhkäleitä, ja järven sini ja ylävät rannatajavat ajatukseni Odysseuksen saarivaltakuntaan eteläiselle merelle.
Vetterin tienoilla tehoo viivojen suuruus ja valoisa aukeus,jollaista muuten harvoin kohtaa meidän seuduillamme. Yksi ainoakesäpilvi auringon edessä saattaa kuitenkin äkkiä tummentaa kokojärven ja saada aallot kiehumaan. Vetteri on kuin nainen, muttakiivas ja taisteluhaluinen, joka keskellä raikasta ja vilpoistailoisuuttaan yhtäkkiä kavahtaa vihaan. Silloin taukoaa leikki, jamuutamia hetkiä vallitsee äänetön odotus. Ei tunnu tuulta, vaikkaaaltoilu on jo alkanut. Jos lähestyy laivuri aluksineen, riippuvatja lyövät velttoina purjeet puolelle ja toiselle veneen vaarumisenmukaan, eikä peräsimestä ole juuri mitään hyötyä, joten hänen täytyytyöntää vesille airot. Hän katsoo valppaasti ympärilleen ikäänkuinodottaen väijytyksiä kaikilta tahoilta, ja minun huutooni hänvastaa kuivasti ja tuskin kuuluvasti varottaen ja kertoo pyörteistäja vesivesoista tai muista maanalaisista myrskynenteistä. Yhätiheämpään kasaantuvat pilvenhattarat auringon eteen aivan kuinse pitäisi niistä kiinni, ja kaukaisuudessa, juuri siellä missäVisingsön pitäisi olla, kangastaa jono huurukuvia, jotka muodostuvatuivaksi kaupungiksi taloineen, vallineen ja tornineen. En tunne sitäsamaksi Visingsöksi, missä elokuun iltoina, kun valot sytytetäänvastaisella rannalla, luulen istuvani Korintin suulla ja melkeinodotan näkeväni tulikärpäsiä pensaissa. Se ei ole vain se Visi